Päivänsäde Ja Menninkäinen

Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken,
päivänsäde viimeinen,
hämärä jo mailleen hiipi,
päivänsade kultasiipi,
aikoi juuri lentää eestä sen,
vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan,
kas menninkäinen ennen päivän laskua ei voi,
milloinkaan elää päällä maan,
katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa,
tunsi kummaa leiskuntaa,
sanoi poltat silmiäni,
mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa,
ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa,
on pimeässä helppo vaeltaa,
jää kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien,
ja sinut armaakseni vien,
säde vastas peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa,
pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa,
niin lähti kaunis päivänsäde,
mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin vaeltaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on,
ja toinen yötä rakastaa.